AJATUKSIA SALUKIN PSYYKESTÄ
Manfred Freisleben (Sawahin Salukis): Gedanken zur Psyche des Saluki

Saksan kielestä kääntänyt Sonja Holm (2006)
Lehdestä Unsere Windhunde  4/04, kuvitus Manfred Freisleben        

Kiistelty tekijä salukissa on yhä uudelleen olemus,
usein ylistetään salukin viehätystä, lempeyttä ja sopeutumiskykyä,
mutta toisaalta sitä joskus moititaan arkuudesta.

Kun salukin olemusta miettii, täytyy ennen kaikkea ottaa huomioon koiran
olemus, sekä laajemmassa merkityksessä vielä kesytettyjen ja villien,
siis kesyttömättömien eläinten olemukset, sekä lisäksi se,
mitä olemuksella tarkoittaa. Täytyisi myös miettiä ihmisen,
luomakunnan kruunun olemusta, joka raamatun tunnuslauseen mukaan
Mache Dir die Erde untertan  tee maailmasta alaisesi valmistautuu
koirien pitämiseen, käyttämiseen, kouluttamiseen, kasvattamiseen,
hemmottelemiseen, valmentamiseen, muokkaamiseen, tyrannisoimiseen,
jumaloimiseen, tuomitsemiseen, lyömiseen, silittämiseen,
koetarkoituksissa kiduttamiseen, tappamiseen,
sekä ihmisen silmin näkemiseen.

Olemus on kaikkien periytyneiden ja hankittujen käyttäytymismallien summa,
se on elävän olennon ominaisuus, jonka erikoisuus syntyy perintötekijöistä
ja ympäristöstä. Samaa pätee koiraankin, joka perintötekijöiden lisäksi
ympäristön leimautumisen ansiosta kehittyy olemuskokonaisuudeksi,
joka käytöksessään, siis reaktioissaan, ilmaisee itseään kehonkielellä.

Koiran olemuksen ja sen henkisten mutta myös fyysisten kykyjensä arvosteleminen ja hyväksikäyttäminen on ollut ihmisen päämääränä sen kesyttämisestä lähtien.
Näin ollen arvostelut ovat riippuneet kasvatuksen päämääristä.
Tätä taustaa vasten koiranpitäjien arviot "heikkoluonteisista" tai "vahvaluonteisista" koirista tuntuvat suhteellisilta. Onko jänis tai peura heikkoluonteinen, koska pakenee ihmistä? Vai ovatko molemmat vahvaluonteisia, kun hakeutuvat turvaan, koska niillä evoluution kuluessa ei ole ollut kuin huonoja kokemuksia ihmisestä?

Riippuu siis miten toivottua koiran olemusta määrittelee. Kun kasvattaa suojelijakoiraa, ei toivo tämän pakenevan hyökkäjäänsä, koiraa voisi jopa ihmisen silmin katsottuna sanoa
jänishousuksi ja pitää heikkoluontoisena. Mitä valinnanvaraa jää jänikselle vaaran uhatessa kuin pakeneminen, kun tämä on vihamiestään alunperinkin heikompi, erityisesti ihmistä.

Kun saluki pakenee ihmistä, joka lähestyy tunkeilevankaltaisella kehonkielellä,
se käyttäytyy samankaltaisella tavalla. Minä ymmärrän salukia, joka näyttelykehässä väistää hitaasti hiipien (väärä kehonkieli) lähestyvää tuomaria, vaikka tällä olisikin tarkoituksenaan esittää hyvää tarkoittavaa ja varovaista, saluki tulkitsee sen päinvastoin, tuomarin kehonkielen mukaan.
Ja näin olenkin jo paljastanut jotain tämän rodun luonteesta.
Monet salukit ovat pidättyväisiä, hillittyjä ja tarkkailevia vieraissa tilanteissa
ja eläviä olentoja kohti. Se on osoitus niiden varovaisuudesta,
minkä kuitenkin usein voittaa uteliaisuus, jonka avulla ne ylittävät esteet.
Siksi onkin salukin luonnemääritelmä varteenotettava: Vieraita kohti pidättyväinen, kuitenkin olematta arka tai aggressiivinen. Arvokas, älykäs ja riippumaton (itsenäinen).

Aikoinaan jo beduiinit vaativat salukeiltaan pidättyväisyyttä. Kertomuksien mukaan he antoivat vierailulla käyvien salukiensa kulkea kyseisten ihmisten mukana. Salukin ollessa yksin vapaana he olisivat helposti voineet menettää tämän. Salukit asuivat teltoissa läheisessä yhteydessä heimoon kuuluvien ihmisten keskellä jakaen leiriä heidän kanssaan.
Kun katsoo rodun vuosituhansia kestävää kehitystä tällaisissa olosuhteissa,
on sen pidättyväisyys vieraita kohti ymmärrettävä.
Salukin tuttavapiiri on useimmiten pieni, se hakeutuu usein vain yhden tai muutamien henkilöiden seuraan, joita se kuitenkin sydämensä pohjasta rakastaa ja tervehtii aina voimakkaasti.

Lisäksi saluki toimi metsästyskoirana ja oli tärkeä elättäjä heimolle lihanhankkijana, siksi tarkasti vahdittu ja ulospäin eristetty. Turkinmatkaajat ovat kertoneet omistajien suojelevan salukiaan talismanilla vieraiden pahoilta katseilta - vielä tänäkin päivänä!

Kuka ihmettelee siis enää salukin pidättyväisyyttä? Entä kuinka nopeasti pidättyväisyys voi muuttua arkuudeksi? Tätä taustaa vasten ei sen käytöstä voi enää hämmästyä;
ehkä saisi aikaan tarpeellista hyväksyntää ja toleranssia, eikä mitattaisi enää salukia nykyisen yhteiskunnan äärimmäisyyksien mukaan, missä helposti arvostelee pelottoman
käytöksen myönteiseksi asiaksi. Tällöin on usein kyse käytösvalheesta,
koska olemme useammin pelkojen alistamina kuin mitä haluamme itse myöntää, ja tulkitsemme käytöksen mielellämme pelottomuudeksi.

Salukin kykyä sopeutua ihmisiin ja vieraisiin koiriin voi kuitenkin edistää jo varhaisessa vaiheessa, kasvattajan ollessa pentujen kanssa tiiviissä yhteistyössä ja totuttamalla niitä jo aikaisin vieraisiin ihmisiin ja koiriin, tällöin hän edistää pentujen älykkyyttä. Tähän pitäisi investoida paljon aikaa, ja tulevien omistajien täytyisi vielä jatkaa tätä työtä. Kasvattajilla joilla on paljon koiria, ei tietenkään aika kokonaan riitä tällaiseen vaativaan työhön monien muiden koirien hoidon ohella.
Lisäksihän aikuisten koirien kanssa touhuamiseen menee aikaa.
Jos ei kasvattajan yhteisolo koirien kanssa sitten päädy siihen, että pistetään
ruokakulhot eteen ja hoidetaan mennessään pois ulosteet ja se siitä.
Tällainen ei minun mielestäni ole koiran, puhumattakaan sitten salukin arvoinen kasvatus.
Sen tärkeyden, että salukit myös kohtaavat vieraita koiria, voi nähdä siitä,
että sosiaalisoitumattomien koirien keskellä aina syntyy riitaa, jopa puremisia.
Pidän hyvin mielenkiintoisena, minkä olen jo vuosikymmenien ajan todennut,
että Ranskan rannoilla koirat ovat harvinaisen hyvin sosialisoituja.
Tämä johtunee ranskalaisesta elämäntaidosta "vivre et laisser vivre- chacun a son gout",
siis "elä ja anna elää", jokainen omalla tavallaan, joka myös heijastuu heidän koiriinsa.
Saksan rannoilla olen valitettavasti kokenut monesti päinvastaista. 

Kasvattuani spanieleiden keskellä, joita isäni ja isoisäni käyttivät metsästykseen,
minulla on ollut myöhemmin irlanninsetteri, sen jälkeen afgaani, jonka jälkeen vaimoni kanssa sloughi. 31 vuoden yhteiselämän jälkeen salukien kanssa, sekä 1977 vuodesta lähtien myös tämän rodun kasvattajana olen aiempiin mainittuihin rotuihin verrattuna huomannut
salukin luonteessa suuremman eriytyneisyyden. Tämä näkyy huomattavan monipuolisessa kehonkielessä ja vastaavasti niiden kyvyssään tulkita koiralauman jäsenten sekä ihmisten kehonkieltä kaikessa monipuolisuudessaan. Kuten tiedämme, hyvä koiranomistaja on koiralleen Alpha-aseman, siis johtajakoiran aseman omaava laumanjäsen.
Lauman ulkopuolella olevia tulkitaan ensin kehonkielen, hajun sekä näkyvien
ja kuuluvien merkkien perusteella, mistä johtuu salukin pidättyväisyys ja uteliaisuus.
Kuitenkin salukeilla niin kuin muillakin vinttikoiraroduilla ei ole niinkään hyvin kehittynyt hajuaisti kuten toisilla roduilla; he metsästävät näkönsä avulla, kuuluvat siis näöllään havoinnoivien koirarotujen joukkoon, ja siksi kehonkielellä on heille suurempi merkitys.

Koska monet ihmiset kulttuurialueellamme ovat unohtaneet kanssaihmisten kehonkielen tietoisen tulkitsemisen dominoivan puhutun sanan takia, on kai vielä vaikeampi tunnistaa koirien kehonkieltä, tässä tapauksessa salukin. Siksi minusta on tärkeää, ja on ollut jo kauan, tietoisesti tarkkailla heidän moninaista kehokieltään.
Tämä on helpompaa jos asuu monien koirien kanssa kuin jos omistaisi vain yhden, koska laumanjäsenten keskeistä käytöstä pystyy tällöin tarkkailemaan ja siten helpommin huomaamaan yksilöiden kehonkielen eroja. Kun ymmärtää ihmisen kehonkielen mahdollistavan suoremman tien tajuntaan kuin järjellä manipuloitu sana, silloin ymmärtää myös kehonkielen merkityksen.

Totesimme monen vuoden aikana joka aamu, kuinka erilaiset salukimme ja sloughimme kehonkielet olivat. Salukit reagoivat aamuisessa tervehtimis-seremoniassa torjuvaisesti heille liian impulsiiviseen sloughien käytökseen, ja näyttivät meille miten salukittain sanotaan hienovaraisesti huomenta pienillä kosketuksilla hienotunteisesti nuuskien kohtuullisella hännän heilauksilla. Sloughimme joka oli lempeä rotunsa edustaja, oli henkisen vahvuuden ylivoimansa huolimatta koko elämänsä ajan arvojärjestyksessä alimmainen.

Lisäksi huomasin salukiemme joskus matkivan sellaisten poissaolevien laumanjäsenten käytöstä, jotka ne katsoivat korkeampiarvoisiksi, esimerkiksi kopioivat kerran Alfa-koiran poissa ollessa tämän käyttäytymismallia. Meidän
havaintojemme mukaan salukien ollessa uusien omistajien luona pidemmän ajan,ne sopeutuvat näiden käytökseen - erityisesti jos on kyse yhdestä ainoasta henkilöstä.
Tunnemme esimerkiksi varovaisen koiran varovaisella emännällä, reippaan koiran reippaalla isännällä, hauskan koiran hauskalla avioparilla, jne. Tämä ilmiö tuntuu olevan salukeille erityisen tyypillistä ja on edelleen merkki niiden aikaisemmin mainitusta psyykkeen eriytyneisyydestä ja monipuolisuudesta, yhdessä suuren sopeutumiskyvyn kanssa, jota ei pidä tulkita alistuneisuudeksi.

Myös katseet kuuluvat kehonkieleen. Koska silmät ilmaisevat psyykettä,
voi salukin katseesta oppia paljon sen sielunelämästä. Salukit pystyvät katseensa avulla viestittämään asioita keskenään sekä ihmisten kanssa,
ja he pitävät päinvastoin toisia koiranrotuja kiinni ihmisen katseesta.
Kukapa ei olisi jo kerran nähnyt miten saluki puolustaa ruokansa, usein murisematta, lakkaamalla hetkeksi syömästä, kiinnittäen vakaalla sivukatseella toisen salukin katseen selvittääkseen tälle ettei halua jakaa ruokansa. Kuka voisi unohtaa katseen, jolla sairas koira kysyy mikset voi häntä auttaa, tai säteileviä salukin silmiä, kun se huomaa että nyt ollaan menossa kävelylle tai juoksulle?
Voisi vielä mainita monta esimerkkiä jolloin katseet selvästi puhuvat.
Silmien ilmaisukyky on loppumaton - on meidän tehtävämme tulkita se oikein.

Kuten jo alussa mainitsin, elävän olennon käytös johtuu periytymisestä ja ympäristön leimautumisesta. Koska jokainen koirarotu on kasvatettu tietyin tavoittein voi koiran tapauksessa puhua roduille tyypillisistä tuntomerkeistä,
jotka ilmenevät sekä genotyypissä (perimässä), fenotyypissä (ilmiasussa),
että käytöksessä. Tämän lisäksi ovat huomioitava muutokset, joita vanhat rodut
ovat käyneet läpi vuosituhansia kestäneen evoluution kuluessa alkuperämaissaan. Roduille tyypillisten tuntomerkkien syntymistä täytyy katsoa sekä maantieteellistä, historiallista että kulttuurista taustaa vasten. Koska salukin levinneisyysalue ja alkuperämaiden lukumäärä on suurempi kuin useimpien muiden koirarotujen, rodun väreissä, perimässä ja tuntomerkeissä esiintyy uskomaton monipuolisuus.
Leviämisalue ulottuu arabimaista aasialaiseen kulttuuriympäristöön,
mistä selittyykin itämainen ulkonäkö, sopeutumiskyky, kärsivällisyys
ja itämainen rauhallisuus. Jopa vinosti asettuneet mantelinmuotoiset silmätkin vaikuttavat itämaisen kissamaisilta.

Kun meidän viisi salukiamme yhtenevät noin 50 sekuntia kestävään ulvontaan,
aavikon lauluun, tulee ajatelleeksi sakaalia. Mielenkiintoista on, että käytöstä
tutkiva tiedemies Eberhard Trumler yhdessä keskustelussa mainitsi minulle olettavansa salukin olevan sukua sakaalille, mikä kuitenkin tämän päivän tutkimusten mukaan ei pidä paikkaansa.

Salukin erilaisuus ilmenee myös arabialaisessa sanonnassa: "Saluki ei ole koira,
vaan lahja Allahilta, annettu ihmiselle hänen käyttettäväkseen ja ilokseen".
Tämä usein siteerattu lause ilmaisee salukin erikoisaseman arabien keskellä,
sen "epäkoi-ruuden", sen arvon lihanhankkijana ja beduiinien arvostettuna seuralaisena, josta iloitaan. Toisin kuin muut rodut, jotka katsottiin epäpuhtaiksi, saluki oli Koraanin mukaan puhdas - tämä teki myös metsästämisen mahdollistamiseksi, koska epäpuhtaiden koirien repimää riistaa ei saanut syödä.
"Sillä oli arabien keskellä jo hyvin varhain etuasema muiden koirien joukossa...",
käännetty Ibn al-Marzubanin  "The Superiority of Dogs over many of those who wear Clothes"
- kirjasta (Koirien ylivoimaisuus monia vaatteita kantavia kohtaan), 1978, 4. luku, s.13.

Sen joka on sitä mieltä, että salukin olemuksen on sopeuduttava tämän päivån olosuhteisiin, täytyisi käsittää tämän rodun ikä, joka useimpien arvioiden mukaan on 4000 ja 5000 vuoden välillä. Xavier Przezdziecki, joka kirjoitti "Le Destin Des Levriers"(Vinttikoirien kohtalo) 1984, arvioi salukin jopa 6000-vuotiaaksi ja ilmoittaa Mesopotamian alkuperäismaaksi.
Olisi kohtuutonta,jos alle sadan vuoden ikäinen länsimaalainen kasvatushistoria yrittäisi muuttaa tämän rodun. Jos kuitenkin miettii, ettei meidän leveysasteilta löydy aavikkoja metsästämiseen ja että rotu tänä päivänä joutuu kohtaamaan aivan toisenlaisia olosuhteita, kuten liikennettä, melua, liikkuvia elämäntapoja, niukkoja elintiloja sekä uusia koirasäädöksiä, niin voi kyseenalaistaa teemmekö ylipäätään oikeutta alkuperäiselle kasvatustavoitteelle. Juoksuharrastus, pyöräileminen, juoksuttaminen
aidatuissa tiloissa ja henkilökohtainen tiivis puuhaileminen eläimen kanssa on usein vain huono korvike niille avarille tiloille, jotka rodulla oli tuhansien vuosien ajan käytettävissään.

Suuressa geneettisessä kirjossa on kuitenkin valinnan varaa psyykkisesti vähemmän herkän, tasoitetun tyypin kasvattamiseen, joka olisi yhteiskuntamme olosuhteisiin sopivampi.
Tässä asiassa vaaditaan kasvattajalta vastuutuntoa, ja huolellisen kasvattajan, tämä voikin onnistua, mutta ei hänen, joka voiton toivossa, väärän säästäväisyyden, aitaussokeuden tai mukavuuden takia valitsee siitosuroksekseen minkä tahansa koiran aitauksestaan. Jätän kuitenkin mietittäväksi, johtaisiko poikkeaminen alkuperäisistä kasvatustavoitteista alussa mainittujen hyvien ja siten myös tyypillisten ominaisuuksien
menettämiseen? Vähemmän herkkä henkilö ei jäisi kaipaamaan salukissa mitään, mutta tunteellinen henkilö sitä vastoin niitä ominaisuuksia, jotka saavutuksiin suuntautuneessa yhteiskunnassamme olisivat kuihtuneet pois. Mikään ei olisi minusta salukille epätyypillisempää kuin karkea, tylsä, turtunut olemus, josta siis kaikin puolin puuttuu eriytyneisyys. Se olisi minulle samalla tavalla epätyypillistä kuin isot ja raskaatsalukit joista monet tuomarit pitävät, ja joiden koko lähenee standardin ylärajaa.
Itämaisissa kulttuureissa, alkuperäismaissa, pieni ja filigrantti on yhtä kuin kaunista, eikä kuten yleensä meillä sitä suurta ja vaikuttavaa; olemme usein saaneet vaikutteita eurooppalaisilta tavoilta nähdä asioita ja alistuneet niihin.
Tähän lainaus Vera Watkinsin kirjasta "Companion of Kings", 1974, 4. luku, s. 62  "There is a general tendency in all breeds for judges when in doubt to put up size!
Consequently among exhibitors there is a tendency to mate big ones to big ones 'because the judges like them' not realizing that this way we could lose the breed." 
Kuitenkin hän oikeutetusti myöntää, että alkuperäismaissa kokoa säätelee
metsästysolosuhteet. Siksi onkin perusteetonta sanoa pientä ja/tai siroa urosta
feminiiniksi, niin kauan kuin se pysyy rotumääritelmän rajojen sisäpuolella.

Toinen tärkeä puoli salukin olemuksessa on sen luonne, mikä näkyy juoksemisen intohimossa, joka on ollut pääominaisuus ja kasvatuksen tavoite salukin suuressa menneisyydessä - intohimo, joka yhdistettynä herkkyyteen tekee sen psyykkeestä vieläkin monimutkaisemman.
Tällöin kasvattaessa salukia reagoimaan herkästi jäniksiin, ei saa jättää huomioimatta mahdollisia ongelmia, jotka voivat syntyä salukin juostessa vapaana.
Koska salukeja, jotka ovat pitkien matkojen juoksijoita, käytettiin menneisyydessä yksin tai joskus pareittain metsästyksessä, he ovat tästä syystä usein individualisteja eivätkä
laumametsästäjiä.  Sen takia ratajuoksuissa syntyy joskus ongelmia kun salukit alkavat tapella. Maastojuoksut ovat siksi varmaankin sopivampi tapa juoksuttaa ja ilahduttaa
salukia koska ristiin rastiin juokseminen muistuttaa enemmän jäniksen luonnollista juoksutapaa. Salukin ruumiinkokoon nähden suhteellisen kevyt paino, sekä niiden pitkittäislihaksiston uskomaton joustavuus ja taipuvaisuus,
tekevät niistä erittäin taitavia tällä alalla. Vastaavasti metsästystapa on vaikuttanut yllä mainittuihin fyysisiin ja henkisiin ominaisuuksiin rodun kehityksessä.
Myös tämän takia pidän raskas- ja isorakenteisia salukeja, varsinkin uroksia,
joita tänä päivänä yhä useammin tapaa, epätyypillisinä. Viittaan tässä yhteydessä genealogisesti nuorempaan greyhoundiin, ja miten tämä eroaa salukista, rotu on pääasiassa ratajuoksuun kasvatettu, sillä on suhteellisen raskas keho ja se on siitä johtuen herkempi loukkaantumiseen, erityisesti raajat ovat vaarassa loukkaantua. Erikoistumisensa ansiosta se tosin juoksee lyhyillä matkoilla salukia nopeammin.

Se, joka pitää herkkyydestä tulee myös pitämään salukista, ja jos on itse herkkä ja eläytyvä,voi omaksua täydellisesti salukin charmin ja hämmästyttävän eriytyneen psyyken, saluki taas reagoi tälläiseen empatiaan kiitollisesti ja paljastaa vielä enemmän moninaisesta olemuksestaan - koska mikään ei ole hienompaa, mutta myöskään vaikeampaa, kuin salukin täydellisen luottamuksen saaminen. Mutta koska käyttäytymistavat meidän niin
valaistuneessa kovaäänisessä kyynärpääyhteiskunnassa eivät juuri sovi salukin olemukselle, ei siitä onneksi tule koskaan muotikoiraa, jollei yhteiskunta muutu tai - mitä tulisi estää  - salukin olemus muutu. Koska viehätys, lempeys, nöyryys, charmi ja empatia, jotka ovat monissa muissa kulttuureissa korkeasti arvostettuja ominaisuuksia, eivät juuri kuulu meidän yhteiskuntamme vahvoihin puoliin, ei tyypillinen saluki tule koskaan olemaan koira perinteisiä odotuksia omaavalle henkilölle. Tämä selittää myös sen tosiasian,
että salukien sekä nykyiset että entisaikojen pitäjät ja kasvattajat olivat useimmiten naisia, koska lähinnä naisten odotetaan omaavan yllä mainitut ominaisuudet.
Naisilla nimittäin oikea aivopuolisko, joka on vastuussa tunteista ja intuitiosta,
on yleensä paremmin kehittynyt kuin miehillä. Koirien, kuten myös lasten suhteen, syntyy luottamussuhde lähinnä tunnetasolla. Näin olen itse elinikäisessä ryhmätyössä kaikenikäisten lasten kanssa todenut. Joillain miehillä tuntuu viime vuosina jotain muuttuneen mikä tulee emansipaatioon, koska tänä päivänä eivät ainoastaan macho-tyypit ole kysyttyjä. Tästä asiasta voi löytyä toivoa salukille, joka on miehiä kohtaan pidättyväinen tai jopa arka, koska ei pidä kovista äänistä tai väkivallasta.
Se vetäytyy tällaisessa tapauksessa passiivisella vastustuksella pois.
Jos saluki sen sijaan reagoi aktiivisella vastustuksella, on suhde ihmiseen vakavasti häiriintynyt tai koiran psyykettä on todennäköisesti jo aikaisemmin vahingoittanut ihminen.
Tässä tapauksessa tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja aikaa,jotta luottamus ihmiseen palautuisi ennalleen. Ihmiset jotka salukin kanssakäymisessä käyttävät kovaa ääntä tai voimakkaita kasvatustoimenpiteitä ovat salukinomistajiksi sopimattomia, eivätkä ole salukin arvoisia. Myönteisellä, leikkipohjaisella harjoittelulla aikaisessa pentuiässä sekä johdonmukaisella johtajuudella salukin oppimiskyky on rajaton, rakkaudesta se tekee kaiken - pakotettuna ei mitään.
Kuten kaikkien elävien olentojen kohdalla, pitäisi myös salukin kykyjä tuoda esiin rakkaudella ja tuella - luonnon ehdoilla. Ratkaiseva kokemus riittää salukille, jotta se oppisi asian koko elämäksi, toisin kuin jotkut toiset rodut, missä lukemattomatkaan kokemukset eivät riitä oppimiseen.

Haluan osoittaa seuraavassa esimerkissä,miten kokemus voi muuttaa käytöksen.
Yksi pennuistamme oli hyvin arka minua kohtaan. Yhtenä päivänä kuulin puutarhasta kovan korinan, ihan kuin joku olisi tukehtumassa. Juostuani paikalle löysin pennun, silloin noin kahdeksan viikon ikäinen, roikkumassa kaulastaan seljanpensaan oksanhaarukassa.
Vapautettuani pennun se melkein hukutti minut hellyyteen, niin kiitollinen se oli - vielä tänäkin päivänä se käyttäytyy minua kohtaan niin.

Vera Watkins kuvailee hyvin selkeästi kirjassaan "Saluki - Companion of Kings"
(5. luku, s.72),kuinka suuri salukin oppimiskyky voi olla Hän kertoo, miten yksi hänen salukeistaan tuo päivän lehden sängyn äärelle. Meidän Filimon meni askeleen pidemmälle, se kantoi sanomalehden sisälle ja poisti siitä vielä hampaillaan huolellisesti paperisuojuksen. Se nautti päivittäisestä rituaalista ja otti ylpeänä vastaan silityspalkintoaan. Tällaiset pienet huvit edistävät kommunikaatiota koiran ja ihmisen välillä, koiralle ne ovat tehtäviä, ja ovat tärkeä perusta elinikäisille tottelevaisuusharjoituksille. Varmastikin nämä salukin ominaisuudet pätevät muihinkin rotuihin, erityisesti ja luonnollisestikin vinttikoirarotuihin.
Lähemmin katsottuna, ja kokemuksen opettamana muissa roduissa huomaa kuitenkin selkeitä eroja. Aiemmin kuvailtu salukin luonteen lempeys ja eriytyneisyys on ehkä selvin tuntomerkki, mutta salukia ei saisi nähdä sieluisena tai käsitellä silkkihansikkain,
se on kuitenkin metsästyskoira. Mielenkiintoista tässä yhteydessä on Skandinaviassa 70-luvulla tehdyt luonnetestit, jotka silloin olivat edellytyksinä salukin muotovalioksi tulemiselle. Neljä koiristamme todistivat oppimisvalmiutensa myös siten, että suorittivat vaivatta seurakoirakokeen. Koe ei vaadi koiralta muuta kuin mitä siltä jokapäiväisessä julkisessa elämässäkin odotetaan. Valitettavasti monet saksalaiset salukinomistajat, toisin kuin amerikkalaiset ja skandinaaviset, eivät niin välitä sellaisesta puuhasta koiransa kanssa, vaikka yhteiskuntamme tulee vaatimaan yhä
enemmän tämän tapaisia kokeita kaikilta isonkokoisilta koirilta tulevaisuudessa.

Johdonmukaisuus ja jatkuvuus omistajan käytöksessä ovat keskeisiä tekijöitä
yhteiselämässä salukin kanssa, sillä on kyky tunnistaa omassa käytöksessään
epätoivotut rajanylitykset sekä hyväksyä nämä rajat sillä ehdolla että arvojärjestys koiran ja ihmisen välillä on selvitetty (ihmisen eduksi) kerran, ja niin aikaisin koiran elämässä kuin mahdollista.

Taidemaalari Emil Nolde sanoi kerran: "Kuvat voivat olla niin kauniita, ettei niitä voida näyttää maallisille silmille." Sama pätee salukiin ja sen olemukseen. Se ei sovi mihinkään valmiiseen kaavaan, ei ilmestykseltään eikä käytökseltään. Sen selittää se tosiasia, että ihmiset jotka eivät tunne rotua usein reagoivat vahvasti nähdessään salukin:
joko he ovat haltioissaan, tai heitä jopa kuvottaa, tai sitten he saavat naurukohtauksen. Kukaan tuskin jää välinpitämättömäksi, mikä johtuu siitä, että saluki kuten monet muut vinttikoirarodut ei monien ihmisten silmissä enää sovi ulkomuodoltaan tämän päivän tyypilliseen koiramalliin. Ei enää muisteta hoikkaa koiraa,joka nähdään usein vanhoissa kaiverruksissa, vaan pidetään parempana pyöreää, paksua, monesti lihavaakin lellikkikoiraa.

Kävelyllä salukin kanssa säästyy harvoin julkisista arvosteluista. Usein tulee huomautuksia kuten: Onpa se ohut! Onko koiranne arka?  Sillähän on luonnevika, eikö niin? tai Onpa uljaan näköinen!  Odotetaan että saluki antaisi silittää itseään.
Miltä itsestä tuntuisi jos vieras ihminen tulisi heti silittämään, kun tämä meidän leveysasteilla ei kuulu tavalliseen tervehtimisrituaaliin?

Henri Schwander kirjoittaa sveitsiläisessä kynologisessa aikakauslehdessä "Romandessa" (kesäkuu/1990, s.251f.) salukin älykkyydestä seuraavasti: "Hyvin tyypillistä on myös salukin kaunis pää, tasainen, kapea kallo, joka antaa olettaa sen älykkyyden olevan ehkä rajoitettu. Jos sitä luulette, se on vakava harhaluulo. Salukin havaintoaisti on päinvastoin erittäin hyvin kehittynyt, sen kyky vetää johtopäätöksiä on hämmästyttävä, joskus jopa ällistyttävä, ja arvostelukyky ihmisiä, asioita ja tilanteita kohtaan melkein erehtymätön - täytyy kuitenkin muistaa että tämä kaikki tapahtuu eläimen älykkyystasolla, mikä aika usein johtaa ihmismielen väärinkäsitykseen ja voi siten saada aikaan vakavia väärinymmärryksiä ihmisen ja salukin välillä; meidän pitäisi siis olla varovaisia omiin reaktioihimme suhteen." (alkuperäisteksti ranskan kielellä)

Tämä ei ole yhden ainoan henkilön mielipide, olen yhä uudelleen kuullut salukin tuntijoilta samankaltaisia lausuntoja ja lukenut samantapaista tarinoissa, jotka ulottuvat tästä päivästä salukin vuosituhansiin kestäneen menneisyyteen, tarinat jotka innokkaasti kuvailevat rodun epätavallista luonnetta.

Kaikki mitä olen tässä salukin olemuksesta maininnut, koskee tietenkin myös sileänkarvaista salukin muotoa.Olen kuitenkin huomanut alkuperästä riippumatta sekä kasvattamissamme että ulkomailla nähdyissä sileäkarvaisissa salukeissa hyvin suuren tarpeen läheisempään ruumiinkontaktiin lajitovereiden ja ihmisten kanssa levon aikana. Se on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon ohuemman turkin ja korkeamman kehon lämpötilan verrattuna pitkäkarvaisiin salukeihin. Pitääkseen yllä lämpötilaansa se makaa myös mielellään peiton alla sängyssä.

Aivotutkimuksen avulla pystytään nykyisin mittaamaan viiden aistimme osaa
kokonaisaistimuksesta; aistit vastaavat korkeintaan kahdeksasta yhdeksään prosenttia kokonaiskuvasta,  yli 90% jokaisen sekunnin aikaansaadusta realiteetista on peräisin aivojen toiminnasta. Tämän perusteella monet nisäkkäät ja myöskin koirat ovat meitä ylivoimaisia, mikä tulee aisteihin - erityisesti saluki monipuolisine käytöstapoineen. Koirilla aistit kehittyivät evoluution aikana huomattavaan täydellisyyteen, koska he eivät toisin kuin ihmiset kyenneet kognitiiviseen ajatteluun. Koirat kykenevät aistimuksiin jotka meiltä puuttuvat. Roomalaiset historioitsijat ovat kertoneet koirien pystyneen ennakoimaan Vesuvius-tulivuoren purkautumista tunteja ennen itse tapahtumaa, maan värinälle korkeammin kehittyneen aistinsa avulla. Samankaltaisen ilmiön tunnemme esimerkiksi muuttolinnuilla, jotka
suunnistavat muuttomatkallaan maan magneettikenttien avulla, tai lepakoilla ja merinisäkkäillä jotka suuntavat kohti ääniaaltoja. Koska koirat eivät voineet kehittää puhuttua kieltä, kehonkieli sai suuremman merkityksen ja korkeamman arvon lauman sosiaalisessa rakenteessa, sekä saavutti suuremman täydellisyyden kuin mitä useimmat ihmiset pystyisivät käsittämään.

Aloin arvostaa vinttikoiria ja erityisesti salukia siinä hetkessä kuin luovuin opituista malleista ja katselutavoista koiria koskien ja opin tuntemaan niiden kieltä paremmin, mikä on minusta keskeinen asia tuleville salukin rodun ihailijoille sekä yhteiselämää salukien kanssa ajatellen. Voimme oppia salukilta paljon, salukin ei suuren kulttuuriyhteisön edustajana ja todistajana tarvitse oppia meiltä mitään.
Mutta saluki on varmastikin valmis hyväksymään ihmisen johtajakoirana ja
täyttämään hänen toivomuksiaan (sopeutettuna ihmisen rituaaleihin), jos se pystyy häneen luottamaan. Saluki olisi varmasti kiitollinen jos saisi itse valita
sopivan emännän tai isännän itselleen.

Alkuperäinen ja lyhyempi versio julkistettiin ruotsalaisessa salukilehdessä
"Salukibladet" 1/1998 sekä sveitsiläisessä "Windhundfreund"-lehdessä, lokakuu 1993.


ALKUUN